Anni Sinnemäen puhe Kotkan Vihreiden
vappujuhlassa 1.5.2005

(Muutosvarauksin, julkaisuvapaa 1.5.2005 klo 11)

Hyvä Vihreä vappuväki,

minä kuulun siihen sukupolveen, jolle tärkeimmät vappujuhlat ovat ne ystävien kanssa vietetyt. Mielestä ylioppilaslakin käyttö ei ole noloa ainakaan siksi, että se olisi työväenjuhlapäivän kannalta arveluttavaa. Tämän vuoksi saattaa olla, ettei vappupuheenikaan ole aivan kaikkien taiteen sääntöjen mukainen! Toisaalta olen ymmärtänyt, että vappuna saa puhua talouspolitiikasta, joten siinä suhteessa tulen olemaan varsin oikeaoppinen!

Valtiontalouden kehykset eduskunnassa 

Tällä viikolla eduskunnassa käytiin keskustelua valtiontalouden kehyksistä vuosille 2006-2009. Keskustelun lähtökohdat olivat huonot: hallitus on käyttänyt liikkumavaransa mittaviin ja tehottomiin veronalennuksiin. Näin siitäkin huolimatta, että viime vaaleissa äänestäjät antoivat tukensa niille puolueille, kuten Vihreälle liitolle, jotka torjuivat veronalennukset ja vaativat, että nykymuotoinen hyvinvointiyhteiskunta on säilytettävä. Tällä kertaa minusta on reilua sanoa, että laulut ennen vaaleja olivat kovin toisenlaiset kuin ne, joita nyt eduskunnan käytävillä kuuluu.

Mikä sitten olisi parempi vaihtoehto? Mielestäni oikea lähtökohta olisi ensin pohtia sitä, mitä me haluamme, millaista yhteiskuntaa. Talouspolitiikka on väline, jolla pyrimme saavuttamaan tavoitteitamme. Työllisyystilanteen paraneminen lisää toki verotuottoja, mutta täytyy meidän kyetä toimimaan matalammankin työllisyyden oloissa. Nyt näyttää siltä, että jätetään tekemättä sellaisiakin ratkaisuja, joita pidetään laajalla kentällä tärkeänä ja välttämättömänä.

Yksi menokehyksen uhriksi päätynyt yhteinen tavoite ovat kehitysyhteistyömäärärahat. Suomalaisella kehitysyhteistyöllä on tutkimusten mukaan kansalaisten laaja tuki. Tänä talvena 85 kansalaisjärjestöä on vedonnut hallitukseen ja eduskuntaan, että Suomi toteuttaisi lupauksensa nostaa kehitysyhteistyörahoituksensa 0.7 prosenttiin Bkt:stä vuoteen 2010 mennessä. Eduskunnan enemmistökin, 110 kansanedustajaa, vetosi hallitukseen tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Asia oli esillä myös kehyspäätöksen yhteydessä, valtionvarainvaliokunta, jonka jäsen olen, vaatii hallitusta palauttamaan budjettiin vuosille 2006 ja 2007 kaavaillut 5 miljoonan euron lisäykset ja pitää välttämättömänä kehitysyhteistyörahoituksen tason nostamista sovitulle tasolle tuohon vuoteen 2010 mennessä. Hallitus ei voi enää vetäytyä sitoumuksistaan!

Kehyskeskusteluiden toinen iso teema olivat liikennerahat, Vihreät olivat huolissaan raideliikenteestä. On ekologisesti järkevää, että sekä matkustajat että tavarat pysyvät raiteilla. Kotkan ja Kouvolan välinen junaliikenne ansaitsee paikkansa Suomen rataverkossa, ja pienellä kehittämisellä raideliikenteen suosio työmatkaliikenteessä voisi kasvaa merkittävästikin. Ratkaisua tähän saattavat tuoda kiskobussit, jotka voisivat olla liikenteessä päivän hiljaisempina vuoroina.

Metsiensuojelu

Talouspolitiikassa käydään myös rajanvetoa eri elinkeinojen välillä, ja näihin liittyy paljon intressiristiriitoja. Esimerkiksi metsiensuojelussa ovat asettuneet vastakkain suojelu ja talouskäyttö, vaikka kokonaistaloudellisesti suojeleminen voi olla järkevää. Suojeltu metsä on arvokasta luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi, mutta myös virkistyskäytölle ja matkailulle se on tarpeen. Eteläisessä Suomessa metsien suojelutilanne on todella huono, näistä metsistä pitää suojella 10 prosenttia nykyisen alle 2 prosentin sijaan. On käsittämätöntä, miten hitaasti prosessi on lähtenyt käyntiin, nyt näyttää että lajien monimuotoisuus on uhattuna jo lähivuosina, kun suojelupäätöksiä ei ole tulossa. Metsäteollisuus on harannut suojelua vastaan, mutta mielestäni tämä on tarpeetonta, koska puuta riittää meillä sekä suojeluun että teollisuuskäyttöön. Itse asiassa, suojeleminenhan ei poista metsää kaikesta talouskäytöstä eikä edes kaikkien hakkuiden piiristä. 

Hyvä esimerkki tästä on Repoveden kansallispuisto, Kymenlaakson ja Etelä-Savon ylpeys. Vaikka suuri osa Repoveden alueesta on ollut metsätalouden käytössä, suojelun myötä osa talousmetsistä voidaan ennallistaa luonnontilaisiksi. Repoveden metsälammilla pesii yksi maamme tiheimmistä kaakkurikannoista, koivupökkelöt tarjoavat kasvualustan taula-, pökkelö- ja arinakääville. Repovesi on Kaakkois-Suomen suurimpana metsäluonnon suojelualueena mainio paikka myös virkistäytymiseen ja retkeilyyn, kyse ei ole luonnon museoimisesta, vaan sen varaamisesta tärkeän luonnon monimuotoisuuden varjelun lisäksi ihmisten nautinnoksi.

Köyhyyden poistaminen

Kolmas aivan keskeinen teema on suomalaisen köyhyysongelman ratkaiseminen. Tulojen perusteella laskettuna köyhiä on Suomessa noin 11 prosenttia väestöstä, mikä on sama määrä kuin vuonna 1999. Muilla arviointiperusteilla tilanne on huonontunut, esimerkiksi itsensä köyhäksi kokevien ihmisten määrä on kasvanut ja Suomessa on erityisongelmana köyhyyden toistuminen samojen ihmisten kohdalla ja köyhyyden pitkittyminen. Tiettyjen ryhmien kohdalla tilanne on myös hyvin ongelmallinen, selvimmin erottuvat pitkäaikaistyöttömät, mutta myös yksinhuoltajien ja monilapsisten perheiden köyhyys on silmiinpistävää. Kyllä tällaisista tiedoista pitäisi seurata toimintaa!

Viime kädessä köyhyyskeskustelussa on kysymys siitä, halutaanko pitää kiinni siitä, että yhteiskunnan taloudellisen kasvun ja hyvinvoinnin kehittymisestä pääsevät osallisiksi kaikki väestöryhmät ja tuloluokat. Köyhyys on puutteellisilla resursseilla elämistä ja sellainen elintaso, joka alittaa yhteiskunnassa yleisesti odotetun vähimmäiselintason. Tuloeroista on tästä näkökulmasta tuoreita tutkimuksia, joiden mukaan vähiten ansaitsevalla kymmenyksellä oli vuonna 2002 käytettävissään vähemmän rahaa kuin vuonna 1990. Tämän väestöryhmän köyhtyminen on seurausta ennen muuta vähimmäisturvan leikkauksista. Löytyy näyttöä myös siitä, että köyhyyden pitkittymisellä on yhteys omien vaikutusmahdollisuuksien menettämiseen, tai tunteeseen niiden menettämisestä. 

Vähimmäisturvan nostamisen lisäksi pitäisi räätälöidä ongelmiin soveltuvia ratkaisuja. Pitäisi pystyä puuttumaan erilaisten ongelmaryhmien tilanteeseen, jotta köyhyyden pitkittyminen ja toistuminen sukupolvesta toiseen eivät vakiintuisi suomalaiseen todellisuuteen. Esimerkiksi erillinen yksinhuoltajien asemaa parantava paketti ei varmastikaan vaatisi liian pitkää valmistelua, ja olisi selvästi tarpeellinen!

Hyvinvointivaltiota on puolustettava ja kehitettävä

Köyhyysongelman ratkaisujen hakemisen sijaan hyvinvointiyhteiskunnan kehitys näyttää monilta osiltaan päinvastaiselta. Kunnat, jotka vastaavat suuresta osasta hyvinvointipalveluja, ovat nyt kestokykynsä ylärajoilla. Menojen hillintää vaikeuttaa mm. hoitotakuun toteuttaminen sekä väestön nopeasta ikääntymisestä aiheutuva palvelutarpeen kasvu. Kysymys on erittäin laaja, koska kuntien palvelut ovat hyvinvointiyhteiskunnan perusta, niistä ovat riippuvaisia yhtä hyvin parempi- kuin heikompituloiset. Ne ovat myös korkean verotuksemme oikeutus, kun kaikki maksavat, kaikki myös saavat.

Minä haluan säilyttää kunnalliset palvelut, enkä vain säilyttää vaan myös kehittää. Kaksi ja puoli vuotta sitten tämä olisi ollut suoraan jokaisen puolueen vaalimainoksista, mutta ajatukset eivät aina heijastu suoraksi toiminnaksi. Hyvä esimerkki tästä löytyy täältä Kotkasta. Kotkan Vihreiden vuosi toisensa jälkeen esittämä vaatimus siitä, että peruskouluun ja perhepäivähoitoon tarvitaan lisärahoitusta, ei ole saanut enemmistön kannatusta. Vaatimus ei ole ollut tuulesta temmattu, juuri saimme kuulla uutisen, että Kotkan kouluissa ryhmäkoot ovat suuremmat ja kotkalaiset saavat vähemmän opetusta kuin muiden kaupunkien lapset. Vain harva on vaalien alla ollut sitä mieltä, etteivät lasten ja nuorten asiat olisi tärkeitä, mutta konkreettisiin tekoihin eivät rahkeet kaikilla tunnu riittävän.

Usein ristivedossa kunnallisista palveluista on kyse niiden rahoituksesta, kuten on asian laita täällä Kotkassakin. Vaikka meidän pitää käyttää kunnalliset varat järkevästi, on myös selvää, ettei järki auta pitkälle tilanteessa, jossa rahaa vain on liian vähän kaiken halutun toteuttamiseen. Tämän vuoksi onkin tärkeää, että palveluiden ja hyvinvointiyhteiskunnan rahoitus turvataan. Massiivisten ja tehottomien veronalennusten sijaan olisin käyttänyt rahat kohdennettuun, työllisyyskehitystä tukevaan veroaleen ja palveluiden kehittämiseen. Minä olen valmis säilyttämään nykyisen verotason, jos nämä rahat tarvitaan hyvän yhteiskunnan kehittämiseen.

Olisin valmis menemään tästä pidemmällekin: verotusta voidaan korottaa, jos lisätulot ovat tarpeellisia kehitysyhteistyömäärärahojen nostamiseen, metsiensuojeluun, köyhyysongelman poistamiseen tai hyvinvointiyhteiskunnan kehittämiseen. Epäilen, että tämän keskustelun tarve tulee pian jo vastaan. Kaikkea hyvää ei voida saavuttaa, jos siitä ei olla valmiita myös maksamaan.

Keskustelu hyvinvointivaltion rahoituksesta on aloitettu jo Ruotsissa. Pääministeri Göran Persson on ilmoittanut haluavansa turvata hyvinvointiyhteiskunnan, vaikka sitten veroja korottamalla. Arvioiden mukaan ruotsalaisen yhteiskunnan kovimmat rahoituspaineet kohdistuvat vuoteen 2024, jolloin verotuksen pitäisi olla kulujen kattamiseksi jopa 10 prosenttia nykytasoa korkeammalla. Monet tahot haluavat, että ratkaisu löytyy työllisyysasteen nostamisesta ja kotimaisen ostovoiman lisäämisestä. Persson on yhtä mieltä, että tätä pitää tavoitella, mutta jos se ei onnistu, veroja on korotettava. Nykyisellä hyvinvointijärjestelmällä on niin suuri tuki, että verotuksen korottaminen tarpeen vaatiessa on kaikkien kannalta parempi ratkaisu kuin sosiaaliturvan ja palveluiden leikkaukset. Keskustelu veronkorotuksista on varmasti Suomessakin lähitulevaisuudessa realismia. Verojen korottaminen ei kuitenkaan aina tarkoita, että vain juuri työn verotus muuttuisi kireämmäksi, vaan verotuksen painopistettä voidaan siirtää esimerkiksi ympäristöverotuksen suuntaan.

Solidaarisuutta työmarkkinoille

Vapun kunniaksi viimeinen teemani on solidaarisuus. Solidaarisuutta tarvitaan, ei vaan siinä suhteessa että maksamme yhteisin verovaroin yhteiset menot vaan myös siinä, miten rahavirrat yhteiskunnassamme jaetaan. Paitsi kaikkein köyhimpiä, tämä koskee kaikkia muitakin, esimerkiksi pienyritysten työnantajien ja suuryritysten työnantajien välejä. Toinen hyvä esimerkki solidaarisuuden tarpeesta ovat vanhemmuuden kustannukset, joiden jakaminen tarkoittaisi, että vastuu lapsista on koko yhteiskunnalla, ei vain heidän äideillään tai äitien työnantajilla.

Nyt pääsen siihen kohtaan puheessa, joka voi muistuttaa toisia teistä Jyrki Kasvin täällä Kotkassa viime vappuna pitämästä puheesta. Vihreiden työelämäohjelman valmistelun yhteydessä on ollut paljon pohdintoja ammattiyhdistysliikkeen tulevaisuuden haasteista, kuinka toimia kansainvälisesti ja työalojen rajat ylittäen niin, ettei perinteinen liike menetä voimaansa tai toisaalta, etteivät etujen todellisen ajamisen mahdollisuudet kapene vain niille aloille, joiden on mahdollista pysäyttää satamat. Tukilakkojen kautta tämä mahdollisuus on useammilla, bussilakon vuoksi satamat pysähtyivät. Suomenlahti on kapea, mutta vielä emme ole nähneet päivää, jolloin tehdas suljettaisiin virolaisten tai venäläisten työntekijöiden lakkoa tukemaan. Samoin ammattiyhdistysliikkeen täytyisi onnistua ylittämään ala- ja liittorajat: olisi hyvä nähdä se päivä, jona ahtaajat ja paperityöläiset ryhtyvät tukilakkoon julkisen sektorin naisten tavoitteita tukemaan.

Toinen haasteeni kohdistuu pääministeriin. Eilen eri puolilla maata Vihreät nuoret ovat aloittaneet lastentekolakon vauhdittaakseen vanhemmuuden kustannusten jakamista. Tuoreiden nuorten lakkolaisten lisäksi kyseessä on laajempi ilmiö, yhteiskunnassamme on todellakin meneillään lastentekolakko, kaikki toivotutkaan lapset eivät synny, koska nuoret, etenkään naiset, eivät epävarmaan elämäänsä uskalla hankkia lapsia. Opintotuen, apurahojen ja pätkätöiden keskellä on vaikea ajatella elämänkestoisia hankkeita, kun selvyyttä työstä tai toimeentulosta ei ole usein seuraavaa kesää tai syksyä pidemmälle. Vanhemmuuden kustannusten jakaminen olisi yksi osaratkaisu tähän ongelmaan, ehkä silloin nuori nainen olisi työnantajalle nykyistä pienempi riski, ja pätkätöiden määrä vähenisi. Muutkin ratkaisut ovat tarpeen, minimiäitiyspäiväraha on esimerkiksi niin pieni, että sen varaan jääminen on monelle opiskelevalle tai muuten pienituloiselle nuorelle parille todellinen riski. Pääministerin on otettava tämä asia todesta, kutsua neuvottelupöytään odotetaan.

Hauskaa vappua!

Näissä tunnelmissa on hyvä siirtää ajatuksia takaisin klassisempiin vappuajatuksiin, sellaisiin, jotka hyvinvointiyhteiskuntamme monille meille mahdollistaa: onko ruoho liian märkä istumiseen, onko kuohuviiniä vielä jäljellä, mitä kuuluu niille ihmisille, joiden kanssa olemme aiemmat vappumme viettäneet? Huomenna voimme virkistyneinä palata takaisin ahkeroimaan sen puolesta, että tulevaisuuden budjetteihin mahtuvat niin metsät, kehitysyhteistyö kuin turva ja palvelut kaikille, tasaista tulonjakoa ja vanhemmuuden kustannuksia unohtamatta!

Lisätietoja: Anni Sinnemäki puh. 050 511 3166