Puhe kunnallisvaalien jälkeisessä valtuuskunnassa Helsingissä 20.11.2004/Anni Sinnemäki

Miksi köyhyydestä ei puhuta, vaikka se on yhä yksi suomalaisen yhteiskunnan suurista ongelmista

Hyvät valtuuskuntalaiset ja muut puoluetoverit

Vuonna 2001 silloinen hallitus toteutti toimenpidekokonaisuuden jota hieman vulgaaristi kutsuttiin köyhyyspaketiksi, ja silloinen oppositio teki tämän jälkeen välikysymyksen jossa katsottiin että hallituksen toimenpiteet köyhyyden poistamiseksi eivät olleet riittäviä. Lyhyen ajan siis suomalainen köyhyys oli poliittisen keskustelun polttopisteessä.

Tällä hallituskaudella emme asiasta ole niinkään kuulleet. Mitä itse asialle on sitten tapahtunut kuluneen kolmen vuoden aikana? Köyhiä on Suomessa saman verran kuin vuonne 2001. Jos ilmiö on samankokoinen kuin köyhyyskeskustelun kuumimmassa vaiheessa, meidän tulisi kaiketi olla asiasta yhtä huolestuneita. Kun köyhyyttä mitataan tuloköyhyytenä, köyhiä on Suomessa noin 11 prosenttia väestöstä, mikä on sama määrä kuin vuonna 1999. Jos taas puhutaan erilaisten laadullisten mittareiden käytöstä, on esimerkiksi itsensä köyhäksi kokevien ihmisten määrä kasvanut.

Köyhyyttä ei voi määritellä ja analysoida pelkästään tuloista lähtien, köyhyys on myös osattomuutta, haavoittuvuutta. Suomen tilanne on huono jos tarkastellaan köyhyyden toistumista samojen ihmisten kohdalla ja köyhyyden pitkittymistä. On myös tiettyjä ryhmiä joiden tilanne on erityisen ongelmallinen, selvimmin erottuvat pitkäaikaistyöttömät, mutta myös yksinhuoltajien köyhyys on silmiinpistävää, samoin merkittäviä toimeentulo-ongelmia on erityisesti monilapsisilla perheillä. Tästä näkökulmasta on yhä käsittämätöntä että hallituksen lapsilisämalli ei pyrkinyt parantamaan nimenomaan monilapsisten perheiden asemaa.

Köyhyysongelmasta puhumista vältellään ainakin kahdesta syystä. Jotkut katsovat että meillä ei ole varaa ratkaista ongelmaa, ja tämän ajattelutavan edustajilla tuskin on siihen kovin paljon haluakaan. Toisille köyhyydestä puhuminen on vaikeaa siitä syystä, että ei haluta tahrata hyvinvointivaltion mainetta myöntämällä, että nykypäivän Suomessa köyhyys on todellinen ongelma, johon puuttumiseksi ei ole tehty tarpeeksi.

Viime kädessä köyhyyskeskustelussa on kysymys siitä, halutaanko pitää kiinni siitä, että yhteiskunnan taloudellisen kasvun ja hyvinvoinnin kehittymisestä pääsevät osallisiksi kaikki väestöryhmät ja tuloluokat. Köyhyys on puutteellisilla resursseilla elämistä ja sellainen elintaso, joka alittaa yhteiskunnassa yleisesti odotetun vähimmäiselintason. Tuloeroista on tästä näkökulmasta tuoreita tutkimuksia, joiden mukaan vähiten ansaitsevalla kymmenyksellä oli vuonna 2002 käytettävissään vähemmän rahaa kuin vuonna 1990. Tämän väestöryhmän köyhtyminen on seurausta ennen muuta vähimmäisturvan leikkausten seurausta.

Kansainvälisessä keskustelussa YK:n vuosituhattavoitteista globaalin köyhyyden puolittamiseksi on käyty mielenkiintoista keskustelua köyhyyden olemuksesta ja rakenteesta. Tässä keskustelussa on tuotu hyvin esiin se, että köyhyysongelman ratkaisuun liittyy olennaiselta osalta ihmisten vaikutusmahdollisuuksien lisääminen. Myös Suomesta löytyy näyttöä siitä että köyhyyden pitkittymisellä on yhteys omien vaikutusmahdollisuuksien menettämiseen, tai tunteeseen niiden menettämisestä.

Hallituksen tulisi palata takaisin köyhyyskeskusteluun ja laatia ohjelma suomalaisen köyhyyden vähentämiseksi. Ohjelmassa tulisi puuttua vähimmäisturvan tasoon, ja siinä tulisi käyttää hyväksi olemassa olevaa tietoa siitä, mitkä ovat huono-osaisimpia ryhmiä ja pyrkiä ratkaisemaan näiden erityiskysymyksiä. Esimerkiksi erillinen yksinhuoltajien asemaa parantava paketti olisi tarpeen. Tässä tulisi ottaa huomioon erityisesti pitkäaikaisköyhyyden ja toistuvan köyhyyden ongelmat.

Vihreän liiton valtuuskunnan kokouksessa Oulussa käytin puheenvuoron jossa olin hyvin vakuuttunut siitä että tulemme voittamaan kunnallisvaaleissa. Olin vakuuttunut tästä muun muassa sen tähden että meillä oli erinomaiset ehdokkaat ja heitä oli enemmän kuin aikaisemmissa vaaleissa. Vaikka vaalivoittoa ei tullutkaan, näille kaikille ehdokkaille kuuluu suuri kiitos tehdystä työstä. Ja koska vaalitappio syntyi nimenomaan pääkaupunkiseudulla, muun Suomen, esimerkiksi Oulun, Turun, Rovaniemen voittojen ei tulisi jäädä kokonaan tappiotunnelman varjoon. Vihreitä valtuutettuja on nyt 314. Uskon nytkin, että se mitä sanoin Oulussa vihreän kunnallispolitiikan laadusta ja sisällöstä tulee pätemään näiden valtuutettujen ja lukuisten muiden luottamushenkilöiden osalta.

Tänään myöhemmin käydään keskustelu vaaleista, ja sanon tässä vain muutaman asian, joita pidän erityisen tärkeänä.

Mielestäni meidän pitää oppia vastaamaan hyökkäyksiin nykyistä terävämmin. Ihmisille ei jää oikeaa kuvaa vihreiden tekemästä politiikasta, jos tilanne on se, että kokoomuslaista veropolitiikkaa toteuttaneet sosiaalidemokraatit pystyvät kritisoimaan meitä oikeistolaisesta politiikasta. Tilanne on tällöin pikemminkin absurdi.

Toiseksi meidän pitää pystyä kasvattamaan puolueen jäsenmäärää ja samalla niiden ihmisten määrää jotka tekevät aktiivisesti työtä puolueessa. Jäsenmäärä on ollut kasvussa, joten edellytyksiä sen kasvattamiselle on. Eilisessä kolumnissaan Jyrki Lehtola irvaili puolueelle jolla on vain 2007 jäsentä. Tänään jäseniä on jo 2014, joten suuntamme on oikea.