Mitä ajattelin tänään 1:

Kaikilla työpaikoilla on monistettuja vitsejä työntekijöistä.

Nääntyneistä vahtimestareista on hassu kuva, jossa luetellaan hengästymiseen
asti niitä moninaisia tehtäviä, joihin vahtimestari työpäivän aikana saattaa
joutua - postittamisesta kukkalähetysten vastaanottamiseen.
Sairaanhoitajista ja professoreista on pilakuvia, toimistojen huumorimateriaali on ehtymätöntä. "Tulemme työpaikalle kello yhdeksän, tiistaisin kuitenkin kahdeksalta, kuukauden toisena perjantaina vasta kello kymmenen ja joskus emme tule työpaikalle ollenkaan." Todellisuudessa tietenkin tulevat.
"Mitä yhteistä on miehillä ja tietokoneilla?" En muista. En muista, mutta varmaan molempia pitää osata käyttää oikein tai niiden pitää olla suuria. Kopiokonehuoneen seinällä hirmustunut kissa Karvinen hyökkää soihdun kanssa kohti kopiokonetta, koska kone ei suostu tulostamaan a-nelosia

Ja jokaiselle työpaikalle sopii taulu: "Ei ole pakko olla hullu
työskennelläkseen täällä - mutta se auttaa paljon."

Työttömistä ei ole vitsisarjakuvia. Vaikka voisi hyvin kuvitella sarjakuvan,
jossa työtön makaa sängyllä ja syljeskelee kattoon. Yhtäkkiä - oho - sylki
tippuu takaisin hänen päähänsä.

Mitä tällaisten sarjakuvien ilmestyminen merkitsisi? Että työttömyys ei enää
ole sosiaalisesti epäilyttävää, vaan iloinen osa nyky-yhteiskuntaa. Vai että
olemme lopullisesti hyväksyneet yhteiskunnan, jossa toiset nääntyneinä kasaavat kokoon ennätyskansantuotetta ja toiset syljeksivät ahdistuneina kohti kattoa.

Kun viime juhannuksen jälkeen ajoimme kotiin maalta mieheni kanssa, edessämme tien yli juoksi kaksi hirveä. Pelästyimme ensin ja sitten ajattelimme, että ne hirvet olivat meidän toteemieläimemme.

Kerroin tämän tyttärelleni Siirille. kun kesäloman alussa menimme ystäväperheen kanssa retkelle katsomaan luontoa. Tyttö hätääntyi, koska ei tiennyt, mikä hänen toteemieläimensä on. Yritin selittää, että sen tuntee sisimmässään, kun kohtaa oman toteemieläimensä, ja ettei hänen kannattaisi vielä olla huolissaan.

Luonnossa kohtasimme ensin kauriin, ja tyttäreni riemuitsi. Oli selvää, että
kauris on hänen toteemieläimensä. Pakka sekosi, kun myöhemmin näimme vielä käärmeen, jonka jälkeen Siiri ja kuusivuotias Nuutti tulivat kertomaan
aikuisille, että he olivat nähneet lammikossa katkaravun (siis haloo -
katkaravun). Loppujen lopuksi Siiri oli täysin epävarma siitä, onko hänen
toteemieläimensä kauris, käärme vai katkarapu. Ehkä sitä ei noin vain tunnekaan, ainakaan pienet kaupunkilaislapset.

Retken ollessa lopuillaan Nuutti kuitenkin totesi asiallisesti: "Minä viihdyn
erittäin hyvin täällä luonnossa."

90-luvun taitteessa syntynyt sukupolvi, joka tietää varmasti, että Madonna on
poptähti, mutta jolle on jäänyt epäselväksi hänen suhteensa Jeesukseen, elää
keskellä kriisiä. Geri on lähtenyt Spice Girlseistä. Kun asiasta ilmoitettiin
uutisissa, tyttäreni oli kauhuissaan, mutta piti itsensä koossa ja kertoi, että
Spice Girlsit eivät missään nimessä riitele turhasta. He ovat sanoneet niin
haastattelussa. En voinut muuta kuin nyökätä ja sanoa: "Niin, eivät varmaankaan riitele."

Ennen minun suosikkini Spice Girlseistä oli Mel C, urheilullinen Spice.
Nähtyäni elokuvan olen kuitenkin vaihtanut suosikkiani, nykyään pidän eniten
tummatukkaisesta Victoriasta, joka on Posh Spice. Minulle on jäänyt hieman
epäselväksi, miten Posh Spice tulisi kääntää. Joku sanoi, että se on paremman
perheen Spice, Koululaisessa hienostelevasta Spicesta. Selvää on, että Victoria
käyttää Guccin mekkoja.

Suurinta hämmennystä minussa on kuitenkin herättänyt Mel B:n lempinimi, Scary Spice. Ensin ajattelin, että se tarkoittaa pelokasta Spicea, mutta kun olen nähnyt yhtyeen haastatteluja, olen ymmärtänyt, että Mel B:n lisänimi ei voi
olla pelokas, koska hän on tytöistä kaikkein aggressiivisin. Hän väitti viisi minuuttia kivenkovaa Ruby Waxille, että spaissarit eivät kulje
millään limusiinilla, vaikka joutuikin lopuksi myöntämään, että kyllä he
kulkevat.

Mel B:n täytyy siis olla pelottava Spice. Basisti Tommi Saarikivi sanoi, että
viime kädessä Mel B on pelottava, koska hän on musta. Joka tapauksessa olen varma, että kaikki Spice lempinimet on keksitty
spontaanisti. He ovat hyviä toteemieläimiä.

Eikä haittaa, vaikka heillä ei ole mitään sanottavaa siitä, mitä girl power
tarkoittaa, paitsi girl poweria. Eräs kymmenvuotias venäläinen tyttö sanoi
minulle: "he ovat melko vulgaareja", ja siinä hän oli oikeassa. On hauskaa,
että jotkut ovat rikkaita, kuuluisia ja tuntevat kuninkaallisia. Toivon heille
jatkossa menestystä ja senkin jälkee isoja otsikoita. Jo lastenkin tähden.

Olen aina ajatellut, että ei ole todellisuudessa mahdollista jäädä junasta
Viipurissa, kun maleksii asemalla sen hetken, ennen kuin juna jatkaa matkaansa Pietariin. Viime perjantaina ostin asemalta puhelinkortin ja yritin soittaa tämän lehden esimiehelle, että kolumni tulee myöhässä, koska olen Venäjällä, enkä voi faksata sieltä. Sillä aikaa kun yritin keksiä miten venäläisestä puhelimesta soitetaan suomalaiseen gsm-numeroon, juna lähti.

Kun olin pieni, luonnonsuojelu tarkoitti sitä, että ei saa roskata paikkoja,
eikä meluta. Seurasaaren ulkoilumuseoon saavuttaessa näki kyltin, johon oli
ärsyttävästi riimitelty: "älä riko luonnon rauhaa, älä melua ja pauhaa, älä
heitä maahan roskaa, papereita muuta moskaa." Eräs keskeinen teema oli se,
ettei rauhoitettuja kukkia saa poimia. Sinivuokko on rauhoitettu kasvi, siitä
ei saa tehdä kukkakimppua.

Joskus aloin miettiä, mitä ihmeen väliä sillä on minkään kannalta, heittääkö
kadulle jäätelöpaperin.

Mitä ajattelin tänään 2:

Käyn aika usein kävelyllä. Useinmiten ne ovat sellaisia puolen tunnin
mittaisia iltakävelyjä, reitti on joku lenkki kotini ympäristössä. Aika usein
valitsen reitin niin, että näen ovatko lähikatujen vaatekaupat muuttaneet
somistustaan. Joskus kävelyretket ovat pidempiä, ja yritän kävellä
mahdollisimman lujaa. Ollessani töissä Meilahdessa, tulin sieltä usein kävellen
kotiin, se kesti vajaan tunnin. Parin tunnin lenkkiä pidän jo aika pitkänä
irrottautumisena. Jos kävelee reippaasti, siinä ehtii unohtaa kokonaan sen mitä
oli ajattelemassa kun lähti ja kävelyn vauhdin takia päätä alkaa huimaamaan.

Kävelyretki on hyvä keino päästä eroon huolista ja hermostuttavista ajatuksista
ja se on miellyttävämpi tapa hoitaa kuntoa kuin juokseminen.

Tämä oli suurin piirtein kaikki mitä ajattelin kävelystä siihen saakka kunnes
luin syntymäpäivälahjaksi saamani Robert Louis Stevensonin esseekirjan
Kävelyretkistä.

Stevensonin kuvailemat kävelyretket kestävät vähintään kokonaisen päivän, ne
alkavat aamulla ja päättyvät illalla majataloon. Usein ne myös tuntuvat
jatkuvan seuraavana aamuna. Stevenson paheksuu aikansa, 1800-luvun lopun,
kiireistä, kellosta ja kalenterista riippuvaista elämäntapaa. Kävelyretket ovat
hänelle tapa irrottautua ajantarkkailun oravanpyörästä, niille ei oteta kelloa
mukaan. Kuten hän itse sanoo: "milloinkaan eivät liike-elämän tavat siinä
määrin lievene kuin kävelyretkellä."

Stevenson ei ole kuullutkaan kävelyistä, jotka tehtäisiin vain kaupungissa,
hänen retkensä suuntautuvat aina maaseudulle. Luettuani pitkistä Englannin
maaseudun halki tehdyistä retkistä, olen alkanut suhtautua vähän nuivasti
siihen, että kävelen kotoani etälään päin kunnes meri tulee vastaan ja kaarraan
sitten Kaivopuiston rantaa. Tuhannennella kerralla hiipii jo mieleen, voisiko
maailma jatkua tästä johonkin. Rakentaisiko joku sillan Tallinnaan.

Pidemmät kävelyt teen pitkin rantaa niin, että kuljen Hietaniemen hautausmaan
läpi. Mutta sen sijaan että näkisin laiduntavia lehmiä, näen oravia. Ei sinänsä
että oravissa olisi mitään vikaa, mutta joskus tuntuu tylsältä, että ne ovat
ikuisesti ainoat vapaat nisäkkäät joita näen.

Stevensonin ja minun kävelyissä on kuitenkin yksi myönteinen yhteinen tekijä:
ulkoilman pyörryttävä vaikutus. Kun on kävellyt reippaasti jonkun aikaa, valtaa
ruumiin nautittava huimauksen kaltainen tunne. Juuri siinä vaiheessa haihtuvat
mielestä huolestuttavat ja hermostuttavat ajatukset. Sen takia varmaan yhäti
kierrän Helsingin niemeä Stevensonille hieman kateellisen mieleni kanssa. Ja
odotan sitä päivää jolloin laitan repun selkääni (Stevensonilla on aina
kantamus mukanaan) ja lähden rohkeasti kävelemään kohti Porvoota.

Ihailen Timo Harakkaa. Se nyt on helppo arvata miksi, tai siis kuka ei
ihailisi älykkäitä, karismaattisia ja kriittisiä ihmisiä. Äitiäni olen aina
ihaillut siitä, että hän ei koskaan lässytä pienille lapsille, vaan puhuu lähes
vastasyntyneille vauvoillekin järkevällä tavalla. Varhaisteini-iässä ihailin
vuosikausia Marilyn Monroeta.

Varsinkin nuorempana ihailun idea on paljolti se, että yrittää tulla
ihailemiensa kaltaiseksi. Marilynin kaltaiseksi en tietenkään tullut millään
tavalla. (Oli aika huonot lähtökohdatkin: ruskea tukka, pienet rinnat,
onnellinen lapsuus, plus ei kiinnostusta näyttelemiseen.) Pontevammin yritin
ottaa vaikutteita tyttökirjojen sankarittarilta. Heiltä saa itse asiassa aika
selväpiirteiset elämänohjeet:
1. On oltava jotain, joka saa tuntemaan olonsa ulkopuoliseksi, parhaimmassa tapauksessa jopa hieman ylimieliseksi (Montgomeryn Annan punaiset hiukset, ja erikoislaatuisuudestaan tietoinen runotyttö Emilia).
2. Jos haluaa jonkun miehen, sen kanssa kannattaa vaan riidellä vimmatusti
(samainen Anna, ja Gilbert, Polvan Tiina ja Juha).
3. Viimeisenä ylevä positiivisuus vaikeuksien keskellä (Alcottin Pikku naisia ja Eleanor Porterin Pollyanna).

Olkoon ohjeet yksi ja kaksi nyt mitä ovat, mutta Pollyannaa voi jäädä hetkeksi
miettimään. Pollyannan isähän opetti tyttärelleen "leikin", jonka mukaan
jokaisesta tilanteesta pitää etsiä jotain positiivista. Niin Pollyanna kulkee
valtaosan (paikoitellen aika kurjasta) elämästään sirkuttaen kaiken ihanuutta.
Jokaisena päivänä voi iloita vähintään linnuista.

En tunne ketään todellista tyttöä, jolla olisi yhtä voimakas, sanotaanko,
sisäinen sankari kuin Pollyannalla. Paremman puutteessa hän iloitsee vähintään elämästä.

Sitä voi yrittää vaikka niin, että lähtee kävelylle, pysähtyy tarkkailemaan iän
ikuisia oravia, ja sitten iloitsee niiden näkemisestä. (Sillä vaikka olisin
nähnyt niitä paljon, ja vaikka ne olisivat ainoat nisäkkäät joita näen,
on silti hauskaa, kun kaksi oravaa ajaa toisiaan takaa pitkin puunrunkoa alaspäin. Puhumattakaan niiden hännistä...)